YK:n lapsen oikeuksien yleissopimus on sopimusvaltioita velvoittava ihmisoikeussopimus. Sopimus on osa oikeusjärjestystämme ja ollut lain tasoisena voimassa Suomessa vuodesta 1991. Lapsen oikeuksien sopimusta edelsi YK:n lapsen oikeuksien julistus vuodelta 1959, joka ei ollut valtioita sitova. Julistus kuitenkin vaikutti siihen,  että lapsen oikeudet nousivat esille ja tietoisuuteen sekä kansainvälisellä että kansallisella tasolla.

YK:n lapsen oikeuksien komitean mukaan lapsuus tulee nähdä ainutlaatuisena ajanjaksona, jolloin lapsi kehittyy ja jonka kuluessa lapsen oikeuksien loukkaukset voivat johtaa elämänpituisiin ja sukupolvet ylittäviin seurauksiin. Tästä syystä lasten oikeuksien toteutumiseen ja niiden kunnioittamiseen tulisi kiinnittää erityisesti huomiota.

Lapsen oikeuksien sopimuksella on ollut keskeinen vaikutus siihen, että lapset nähdään paitsi erityisen suojelun kohteena myös aktiivisina toimijoina ja oikeussubjekteina. Lapsen oikeuksien sopimuksen 2 artikla velvoittaa sopimuksessa tunnustettujen oikeuksien takaamisen kaikille lapsille ilman minkäänlaista erottelua.

Sopimuksen ymmärtämisen kannalta lapsen edun ensisijaisuuteen velvoittava 3 artiklan 1 kohta on keskeinen. Se velvoittaa ensisijaisesti ottamaan huomioon lapsen edun kaikissa julkisen tai yksityisen sosiaalihuollon, tuomioistuinten, hallintoviranomaisten tai lainsäädäntöelimien toimissa, jotka koskevat lapsia. Sopimuksen 3 artiklaa on kutsuttu sateenvarjoartiklaksi, sillä lapsen edun toteutuminen edellyttää kaikkien lapselle sopimuksessa turvattujen oikeuksien toteutumista.

Sopimus myös korostaa lapsen osallistumisen oikeutta (12 artikla) sekä lapsen iän ja kehitystason mukaan vahvistuvaa autonomiaa. Sopimuksen 12 artiklan mukaisesti lapsella on oikeus ilmaista näkemyksensä kaikissa lasta koskevissa asioissa. Lapsen näkemykset on myös otettava huomioon lapsen iän ja kehitystason mukaisesti.

Ratifioidessaan lapsen oikeuksien sopimuksen Suomi sitoutui turvaamaan lapsen kaikki oikeudet sekä suojelemaan ja edistämään niitä. Muodollisesti vastuulliset tahot sopimuksen täytäntöönpanossa ovat sopijavaltioiden hallitukset, joiden tulee ryhtyä kaikkiin tarpeellisiin lainsäädännöllisiin ja hallinnollisiin toimenpiteisiin sopimuksen oikeuksien toteutumiseksi. Hallitusten velvollisuutena on huolehtia sopimuksen kansallisesta täytäntöönpanosta ja viranomaisten asianmukaisesta kouluttamisesta sekä varmistaa lapsen oikeuksien sopimuksen tunnettavuus.

Toiminnan kohteesta oikeuksien haltijaksi

Kansainvälisellä tasolla lapsen oikeuksien sopimusta edelsivät ensimmäisen maailmansodan jälkeen Kansainliiton laatima nk. Geneven lapsen oikeuksien julistus vuodelta 1924 sekä YK:n lapsen oikeuksien julistus vuodelta 1959, jossa Geneven sopimuksen sisältöä kehitettiin edelleen. Lapsen oikeuksien julistusta edelsi vuonna 1948 YK:n hyväksymä ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus.

Lapsen oikeuksien julistus oli selkeästi ensimmäinen askel kohti Lapsen oikeuksien yleissopimusta. Julistus sisälsi kymmenen periaatetta, joissa ilmaistiin kaikille lapsille kuuluvat perustavanlaatuiset oikeudet. Periaatteisiin sisältyi muun muassa lapsen oikeus nimeen ja kansalaisuuteen, lapsen oikeus kasvaa ja kehittyä sekä velvollisuus asettaa lapsi ensisijalle suojelua ja apua annettaessa. Vaikka julistus ei ollut valtioita sitova, se kuitenkin vaikutti selkeästi siihen, että lapsen oikeudet nousivat esille ja tietoisuuteen sekä kansainvälisellä että kansallisella tasolla.

Vuonna 1978 Puolan hallitus teki aloitteen YK:n yleiskokoukselle lasten oman ihmisoikeussopimuksen laatimiseksi. Sopimus hyväksyttiin YK:n yleiskokouksessa 20.11.1989 eli tasan 30 vuotta lapsen oikeuksien julistuksen hyväksymisen jälkeen. Lapsen oikeuksien sopimus tuli kansainvälisesti voimaan 2.9.1990, kun riittävä määrä valtioita oli sen ratifioinut. Suomessa sopimus tuli voimaan vuonna 1991, josta alkaen se on velvoittanut Suomen valtiota. Sopimuksen tarkoituksena ei ole ainoastaan täyttää lapsen tarpeita vaan taata ja toteuttaa hänen oikeutensa.

Alun perin oli tarkoitus, että sopimus muodostuisi lähinnä lapsen oikeuksien julistuksen periaatteista, mutta valmistelun aikana todettiin, ettei julistuksen sisältö enää tuntunut riittävän sopimuksen sisällöksi. Julistuksen periaatteisiin perustuva sopimusluonnos vaikutti liian suppealta eikä se ottanut riittävästi huomioon julistuksen ja sopimuksen periaatteellista eroa: julistuksen tarkoituksena on tuoda esille yksimielisesti hyväksytyt periaatteet kun taas sopimus puolestaan on laillinen ja sitova asiakirja. Sopimusehdotukseen ei myöskään sisältynyt täytäntöönpanovelvoitteita. Aktiivisimmin sopimuksen laadintaan osallistuivat Iso-Britannia, Hollanti, Itävalta, Norja ja Suomi.

Itsessään sopimuksen valmisteluprosessi venyi kymmenvuotiseksi. Lapsen oikeuksien sopimuksen valmistelua hidastivat valtioiden taloudellisten ja sosiaalisten järjestelmien eroavaisuudet, perinteet ja kulttuurierot. Erityisesti kysymykset lapsuuden ajankohdan alkamisen määrittelystä, uskonnonvapaudesta ja adoptiosta herättivät erimielisyyttä.

Katso myös: Lapsen oikeuksien sopimuksen historia (MLL)

Lapsen oikeuksien sopimuksen historia (Ihmisoikeudet.net)

Lapsen oikeuksien sopimuksella on ollut keskeinen vaikutus siihen, että lapset nähdään paitsi erityisen suojelun kohteena myös aktiivisina toimijoina ja oikeussubjekteina. Erityinen suojelu ja huolenpito velvoittavat aikuisia varmistamaan lapsen oikeuksien toteutumisen ja myös suojelemaan lapsia heidän oikeuksiinsa kohdistuvilta laiminlyönneiltä. Sopimuksen 3 artiklan 2 kohdan mukaan lapsella on oikeus hänen hyvinvoinnilleen välttämättömään suojeluun ja huolenpitoon. Sopimus myös korostaa lapsen osallistumisen oikeutta (12 artikla) sekä lapsen iän ja kehitystason mukaan vahvistuvaa autonomiaa. Lapsen oikeudessa suojeluun ja oikeudessa osallistumiseen ei ole kysymys toisilleen vastakkaisista oikeuksista, vaan nämä oikeudet täydentävät toisiaan. Niiden merkitys vaihtelee tilanne- ja tapauskohtaisesti sekä lapsen kehitysvaiheiden myötä. Onkin todettu, että jyrkän vastakkainasettelun sijasta nämä periaatteet tulee nähdä kietoutuneina toisiinsa siten, että kumpaakin periaatetta sovellettaessa tulee ottaa huomioon myös toinen periaate ja antaa molemmille periaatteille oma tietty painoarvonsa.

Lapsen oikeuksien täytäntöönpanoon voidaan vaikuttaa luomalla lapsen oikeuksia kunnioittava toimintakulttuuri, joissa tärkeinä tekijöinä ovat voimakkaat lasten oikeuksia edistävät viranomaiset, vahvat järjestötoimijat ja lapsen oikeuksien määräaikaisraportointi. Myös lapsen oikeuksien sopimuksen kolmas valinnainen pöytäkirja valitusmenettelystä on merkittävä askel lapsen oikeuksien toteutumisen edistämisessä. Kolmas valinnainen pöytäkirja tuli Suomea sitovaksi 12.2.2016.

Thomas Hammarbergin laatima muistilista lasten oikeuksien toteutumiseksi:

  • kattava kansallinen toimintaohjelma lasten oikeuksien toteuttamiseksi
  • tehokas lapsen oikeuksien sopimuksesta tiedottaminen
  • kansallisen lainsäädännön ja hallintokäytäntöjen saattaminen vastaamaan lapsen oikeuksien sopimuksen velvoitteita
  • sopimuksen soveltaminen lainkäytössä
  • kaikkeen lapsia koskevaan päätöksentekoon liitettävä lapsivaikutusten arviointi
  • pysyvät kansalliset toimielimet ja mekanismit, jotka edistävät lasten oikeuksien toteutumisen koordinointia, valvontaa ja arviointia
  • itsenäinen viranomainen, joka sekä edistää lasten oikeuksia että tutkii lasten oikeuksien loukkauksia
  • riittävä tieto ja tehokas tiedonkeruu lasten asemaan, hyvinvointiin ja oikeuksien toteutumiseen liittyen
  • lasten mukaan ottaminen lapsen oikeuksien sopimuksen täytäntöönpanoon liittyen

(Suvianna Hakalehto-Wainio (2014): Lasten oikeudet lapsen oikeuksien sopimuksessa. s. 164.)

Kansainvälisissä ihmisoikeussopimuksissa ei ole asetettu ikärajoja sille, kenelle oikeudet kuuluvat. Peruslähtökohtana on kaikkien ihmisten yhdenvertaisuus oikeuksien haltijoina. Lasten oikeuksien näkökulmasta tämä tarkoittaa sitä, että kaikki perus- ja ihmisoikeudet kuuluvat yhtä hyvin niin lapsille kuin aikuisillekin.

Hakalehto-Wainio, Suvianna (2014): Lasten oikeudet lapsen oikeuksien sopimuksessa. Teoksessa Ihmisoikeuksien käsikirja.

Lapsen oikeudet (toim. Honkanen, Jussi & Syrjälä, Jaana). Suomen YK-liiton julkaisusarja  nro 31, Helsinki 2000.

Lapsen oikeuksien sopimuksesta

YK:n lapsen oikeuksien yleissopimus on sopimusvaltioita velvoittava ihmisoikeussopimus, joka on osa oikeusjärjestystämme ja ollut lain tasoisena voimassa Suomessa vuodesta 1991. (Sopimusteksti englanninkielisenä)

Sopimuksen tavoitteena on poistaa lapsiin kohdistuva huono kohtelu ja heihin kohdistuvat epäoikeudenmukaisuudet. Näihin tavoitteisiin pääseminen edellyttää sopimuksesta tiedottamista, poliittista vaikuttamista sekä sopimuksen velvoitteiden aktiivista soveltamista kansallisessa lainsäädännössä.

Lapsen oikeuksien sopimus koskee kaikkia lapsia, joilla sopimuksen 1 artiklan mukaisesti tarkoitetaan jokaista alle 18-vuotiasta henkilöä. Ikärajasta tehdään kuitenkin poikkeus, jos henkilö maansa lainsäädännön nojalla saavuttaa täysi-ikäisyyden jo nuorempana. Lapsen oikeuksien sopimuksen 2 artikla velvoittaa sopimuksessa tunnustettujen oikeuksien takaamisen kaikille lapsille ilman minkäänlaista erottelua. Sopimuksen ymmärtämisen kannalta lapsen edun ensisijaisuuteen velvoittava 3 artiklan 1 kohta on keskeinen. Sitä on kutsuttu sateenvarjoartiklaksi, sillä lapsen edun toteutuminen edellyttää kaikkien lapselle sopimuksessa turvattujen oikeuksien toteutumista.

Erityisesti lapsen oikeuksien sopimuksen yleisperiaatteet (artiklat 2, 3, 6 ja 12) ovat merkityksellisiä lapsen etua punnittaessa ja määriteltäessä. Lapsen oikeuksien sopimuksen 3 artiklan 2 kohdan mukaan lapsella on oikeus hänen hyvinvoinnilleen välttämättömään suojeluun ja huolenpitoon. Vaikka sopimuskohta ei sisälly yleisperiaatteisiin, kyse on kuitenkin sopimuksen keskeisestä lähtökohdasta.

Lapsen oikeuksien sopimus on maailman laajimmin ratifioitu eli voimaansaatettu ihmisoikeussopimus. Laaja ratifiointi antaa sopimukselle merkittävää poliittista, moraalista ja juridista painoarvoa.

On tärkeää huomata, että ratifioinnin laajuus ei yksistään kerro sopimuksen painoarvosta ja merkityksestä eri jäsenvaltioissa vaan sopimuksen noudattaminen riippuu pitkälti valtioiden halukkuudesta ottaa komitean kritiikki ja suositukset huomioon.

Sopimuksen painoarvoon vaikuttaa osaltaan myös se, että osa sopimuksen ratifioineista valtioista on tehnyt varaumia sopimukseen. Yleissopimuksen sopimusvaltioilla on oikeus tehdä varaumia yleissopimuksen ratifioinnin tai sopimukseen liittymisen yhteydessä (51 artikla). Lapsen oikeuksien yleissopimuksen 51 artiklan 2 kohdan mukaan ”Varaumaa, joka ei ole sopusoinnussa tämän yleissopimuksen päämäärän ja tarkoituksen kanssa, ei sallita.” Komitea on esittänyt huolensa siitä, että jotkut valtiot ovat tehneet 51 artiklan 2 kohtaa rikkovia varaumia. Varaumia tehdessään valtiot ovat vedonneet esim. kansallisen perustuslain, islamin tai perheen ja vanhemmuuden ensisijaisuuteen.

Komitean mukaan lasten ihmisoikeuksien täysimääräinen ja ehdoton kunnioittaminen voidaan varmistaa vain, jos valtiot poistavat varaumansa. Valtioiden määräaikaisraportteja tarkastellessaan komitea suosittelee johdonmukaisesti varaumien kriittistä tarkastelua ja niiden poistamista. Mikäli valtio päättää säilyttää varauman, komitea pyytää kyseistä valtiota liittämään täydellisen selvityksen seuraavaan määräaikaisraporttiin. Suomi ei ole tehnyt varaumia sopimukseen.

Lapsen oikeuksien sopimus on poikkeuksellisen laaja, kattava ja yksityiskohtainen ihmisoikeussopimus. Sopimus sisältää määräyksiä muun muassa lasten syrjintäkiellosta, oikeudesta omantunnon- ja uskonnonvapauteen, pakolaislasten asemasta, vammaisten lasten oikeuksista, oikeudesta kasvuun ja kehitykseen, koulutuksesta ja tiedotusvälineiden tehtävistä lapsiin liittyen.

Lapsen oikeuksien sopimuksen artiklat 1–41 ovat sopimuksen ydin, sillä ne käsittelevät sisällöllisiä oikeuksia. Sopimuksen toisessa osassa artiklat 42–45 sisältävät määräyksiä YK:n lapsen oikeuksien komiteasta ja sen tehtävistä ja menettelytavoista sekä sopimusvaltioiden raportointivelvollisuudesta. Artiklat 46–54 käsittelevät sopimukseen liittymistä ja siitä irtisanoutumista, sopimuksen voimaantuloa ja sopimuksen muuttamista.

Lapsen oikeuksien sopimus sisältää samoja oikeuksia kuin monet muut ihmisoikeussopimukset, mutta lisäksi useita muita nimenomaan lapsia koskevia oikeuksia. Tällaisia lapsia koskevia oikeuksia ovat muun muassa lapsen oikeus ikänsä mukaiseen leikkiin ja virkistystoimintaan (31 artikla), lapsen oikeus erityiseen suojeluun (3 artikla 2 kohta) sekä lapsen oikeus saada näkemyksensä huomioon otetuiksi (12 artikla). Sopimuksessa yhdistyvät keskenään siviili- ja poliittiset oikeudet, taloudelliset, sosiaaliset ja sivistykselliset oikeudet ja peruselintasoon liittyvät oikeudet.

Lapsen oikeuksien sopimuksen oikeuksia on luokiteltu useilla eri tavoilla, joista tunnetuin on jaottelu hyvinvointia (provision), suojelua (protection) ja osallistumista (participation) koskeviin oikeuksiin. Usein onkin puhuttu kolmen ”p”:n jaottelusta.

Joskus luokitteluun on lisätty myös neljäs ”p” eli ”prevention of harm”, jolla on viitattu kaikenlaisen vahingon ja harmin välttämiseen. Mainitut periaatteet kuvaavat lapsen oikeuksien keskeisiä tavoitteita: lasten osallistumisen oikeuden mahdollistumista, syrjinnän kiellon, vahinkojen välttämisen ja välttämättömien tarpeiden turvaamisen.

Lapsen oikeuksien sopimuksen oikeuksien kolmen ”p”:n luokittelu on peräisin Thomas Hammarbergiltä. Hyvinvointiin kuuluvat esimerkiksi oikeus sosiaaliturvaan, terveydenhuoltoon ja koulutukseen. Suojeluun sisältyy lapsen suojeleminen väkivallalta, kaltoinkohtelulta, hyväksikäytöltä ja laiminlyönniltä ja muulta lasta vahingoittavalta. Kolmas ”p” (participation) pitää sisällään lapsen kunnioituksen ja lapsen kehittyvien kykyjen mukaan vahvistuvan osallistumis- ja itsemääräämisoikeuden.

Lapsen oikeuksien sopimuksen sisällöllisiä oikeuksia voidaan luokitella myös sen mukaan, miten niitä on käsitelty määräaikaisraportointiprosessissa:

-Lapsen oikeuksien sopimuksen kansalaisoikeuksia ja perusvapauksia koskevat artiklat 7, 8, 13, 14, 15, 16, 17 sekä 37 artiklan a-kohta.

-Perheympäristöä ja sijaishuoltoa koskevat oikeudet: artiklat 5, 18, 9, 10, 11, 27 artiklan 4 kohta, sekä artiklat 20, 21, 25, 19 ja 39.

-Terveydenhuoltoa ja sosiaaliturvaa koskevat sopimuksen artiklat 23, 24, 26, 18 artiklan 3 kohta sekä 27 artikla.

-Koulutusta, vapaa-aikaa ja kulttuuritoimintaa koskevat oikeudet: artiklat 28, 29 ja 31.

-Erityisiä toimia lapsen oikeuksien turvaamiseksi:

-Poikkeusoloissa elävät lapset: artiklat 22 ja 38.

-Lapset rikosprosessissa: artiklat 40 ja 37 (a-, b- ja d-kohdat).

-Hyväksikäytön kohteeksi joutuneet lapset ja heidän toipumisensa ja sosiaalisen sopeutumisensa edistäminen: artiklat 32, 33, 34, 35 ja 39.

-Vähemmistöön tai alkuperäiskansaan kuuluvat lapset: 30 artikla.

Lapsen oikeuksien sopimus määrittää vain lasten ihmisoikeuksien vähimmäistason. Sopimuksen 41 artikla velvoittaa siihen, että mikäli sopimusvaltioiden kansallisessa lainsäädännössä tai sopimusvaltioita sitovassa kansainvälisessä oikeudessa edistetään lapsen oikeuksien toteutumista paremmin kuin lapsen oikeuksien sopimuksessa, eivät lapsen oikeuksien sopimuksen normit heikennä näitä määräyksiä.

Muodollisesti vastuulliset tahot sopimuksen täytäntöönpanossa ovat sopijavaltioiden hallitukset, joiden tulee ryhtyä kaikkiin tarpeellisiin lainsäädännöllisiin ja hallinnollisiin toimenpiteisiin sopimuksen oikeuksien toteutumiseksi. Hallitusten velvollisuutena on huolehtia sopimuksen kansallisesta täytäntöönpanosta ja viranomaisten asianmukaisesta kouluttamisesta sekä varmistaa lapsen oikeuksien sopimuksen tunnettavuus.

Lainsäädäntö on valtion keskeisin väline varmistaa lapsen oikeuksien toteutuminen lasta koskevissa päätöksentekotilanteissa ja toimissa. Lapsen oikeuksien komitean mukaan lapsen oikeuksien sopimus tulee panna täytäntöön sisällyttämällä sen keskeinen sisältö lapsia koskevaan lainsäädäntöön.

Suomi sopijavaltiona

Suomi oli aktiivisesti mukana lapsen oikeuksien sopimuksen valmistelussa ja laadinnassa ja allekirjoitti sopimuksen yhtenä ensimmäisistä valtioista vuonna 1990. Voimaan lapsen oikeuksien sopimus tuli Suomessa vuonna 1991 ja sopimus on osa Suomen oikeusjärjestystä ja voimassa lakina Suomessa.

Ratifioidessaan lapsen oikeuksien sopimuksen Suomi sitoutui turvaamaan lapsen kaikki oikeudet sekä suojelemaan ja edistämään niitä. Hallituksen velvoitteena on myös huolehtia sopimuksen oikeudellisesta statuksesta, viranomaisten asianmukaisesta koulutuksesta sopimukseen liittyen. Lapsen oikeuksien sopimuksen 42 artiklan mukaisesti sopimusvaltioiden on ryhdyttävä aktiivisiin toimiin saattaakseen sopimus laajalti tunnetuksi sekä aikuisten että lasten keskuudessa.

Vaikka lapsen oikeuksien sopimuksen muodollinen asema Suomessa on kansainvälisesti vertailtuna vahva, on sopimuksen voimaansaattaminen vielä puutteellista. Sopimuksen täyttä potentiaalia ei vielä tunnisteta lainsäädäntötyössä. Tästä huolimatta lapsen oikeuksien sopimuksella on ollut vaikutusta lasten oikeuksien kehittymiseen ja lapsen aseman vahvistumiseen.

Lapsen oikeuksien tilaa Suomessa kuvaa osaltaan YK:n lapsen oikeuksien komitean antamat päätelmät ja suositukset Suomelle. Suomi on sopimusvaltiona sitoutunut panemaan komitean esittämät suositukset täytäntöön ja raportoimaan täytäntöönpanosta komitealle määräaikaisraportoinnin yhteydessä. Suomi on saanut viimeisimmät päätelmät ja suositukset lapsen oikeuksien komitealta vuonna 2011.

Eri yhteyksissä on tuotu esille lapsen oikeuksien toteutumisen keskeisiä haasteita Suomessa. Näitä ovat etenkin

1) lapsen oikeuksien sopimuksen velvoitteiden, lapsen oikeuksien komitean antamisen yleiskommenttien sekä lapsen oikeuksien komitean Suomelle antamien päätelmien ja suositusten puutteellinen tuntemus

2) lapsen oikeuksien sopimuksen mukaista lapsen edun ensisijaisuutta ei tunneta riittävästi eikä sovelleta säännönmukaisesti viranomaistoiminnassa

3) lapsivaikutusten arviointi on vähäistä valtion ja kuntien viranomaisten toiminnassa

4) lasten ja eri lapsiryhmien syrjintään ei Suomessa puututa riittävästi

5) lasten näkemyksiä ja mielipiteitä ei oteta tarpeeksi huomioon päätöksenteossa

6) lapsille soveltuvat oikeusturvakeinot ovat puutteellisia.

(Hakalehto-Wainio (2013): Lapsen oikeudet ja lapsen etu lapsen oikeuksien sopimuksessa. s. 50.)

Se, ettei lapsen oikeuksien sopimusta ja sen merkitystä tunneta riittävästi lasten ja aikuisten eikä viranomaisten keskuudessa, on yksi suurimmista ongelmista. Myös lapsen oikeuksien komitean suosituksia ja yleiskommentteja tunnetaan huonosti. Toinen haaste liittyy siihen, ettei lapsen oikeuksien sopimuksen mukaisen lapsen edun ensisijaisuuden merkitystä toteuteta johdonmukaisesti lapsiin liittyvässä päätöksenteossa.

Lapsen oikeuksien komitea on pitänyt valitettavana, ettei Suomen muussa lainsäädännössä kuin lastensuojelulaissa (LsL 4 §) viitata kattavasti lapsen edun periaatteeseen sekä sitä, ettei lapsen edun periaatetta riittävästi ymmärretä tai oteta huomioon lapsia koskevassa päätöksenteossa.

Vuonna 2015 voimaan tulleessa sosiaalihuoltolaissa (SHL 5 §) on viitattu lapsen edun periaatteeseen. Se on osittain yhdistetty yleiseen sosiaalihuollon asiakkaan edun periaatteeseen (SHL 4 §). Sosiaalihuoltolain mukainen lapsen edun periaate noudattaa pitkälti lastensuojelulain mukaista lapsen edun määrittelyä.

Jotta lapsen etu voidaan ottaa päätöksenteossa ja toiminnassa huomioon, se edellyttää lapsiin liittyvien toimien lapsivaikutusten arviointia. Lapsivaikutusten arvioinnin lähtökohtana on lapsen oikeuksien sopimus ja siinä turvattujen oikeuksien mahdollisimman täysimääräinen toteutuminen lapselle. Sen tarkoituksena on varmistaa lapsen edun harkinta kaikissa lapsia koskevissa toimissa. Ongelmana on, ettei valtion ja kuntien toiminnassa lapsivaikutuksia arvioida riittävästi.

Yhtenä keskeisenä haasteena Suomessa on, ettei lasten tai eri lapsiryhmien syrjintään puututa riittävästi. Lapsen oikeuksien komitea on määritellyt syrjintäkiellon perustavanlaatuiseksi yleisperiaatteeksi koko sopimuksen täytäntöönpanossa. Lapsen oikeuksien komitea on ollut huolissaan muun muassa saamelaisten lasten, romanilasten, pakolaislasten, maahanmuuttajataustaisten lasten sekä vammaisten lasten oikeuksien yhdenvertaisesta toteutumisesta Suomessa. Kyse on aktiivisesta syrjinnän ennalta estämisestä, sen tunnistamisesta ja siihen puuttumisesta.

Lasten oikeuksien toteutumisen kannalta erityisen ongelmallista on, että lasten kuuleminen, lasten näkemysten selvittäminen ja niiden huomioon ottaminen on puutteellista viranomaistoiminnassa. Lapsen oikeuksien sopimuksen 12 artiklassa valtioiden edellytetään ryhtyvän aktiivisiin toimiin, jotta lapsella, joka kykenee muodostamaan näkemyksensä olisi oikeus ilmaista ne kaikissa häntä koskevissa asioissa. Tämä tarkoittaa konkreettisesti sellaisten hallinnon ja palveluiden rakenteiden kehittämistä, joissa lapsella on luontevasti mahdollisuus ilmaista näkemyksiään ja olla vaikuttamassa itseään koskeviin asioihin. Riittävä selvitys lapsen asiassa kysymällä lapsen omaa mielipidettä johtaa parempiin päätöksiin ja toteuttaa siten myös lapsen oikeusturvaa.

Useissa eri yhteyksissä on tuotu esille, että Suomesta puuttuvat lapsen oikeuksien komitean tarkoittamat tehokkaat ja lasten tarpeisiin sopivat oikeuturvakeinot ja oikeudellisiin kysymyksiin liittyvät neuvontapalvelut.  Lapsille tulee tarjota tietoa heidän oikeuksistaan ja oikeusturvakeinoistaan heidän ikäänsä ja kehitystasoonsa soveltuvalla ja ymmärrettävällä tavalla.

Lapsen oikeuksien komitea on yleiskommentissaan korostanut kansallisen ihmisoikeusinstituution roolia ja merkitystä lapsen oikeuksien edistämisessä ja suojelussa. Lapsen oikeuksien sopimuksen valitusmenettelyihin liittyvän valinnaisen pöytäkirjan tarkoituksena on vahvistaa sopimuksen täytäntöönpanoa ja myös vahvistaa ja täydentää kansallisia järjestelmiä, joiden avulla lapset voivat tehdä oikeuksiensa loukkauksia koskevia valituksia.

Hakalehto-Wainio, Suvianna (2013): Lapsen oikeudet ja lapsen etu lapsen oikeuksien sopimuksessa. Teoksessa Lapsioikeus murroksessa.

Hakalehto-Wainio, Suvianna (2014): Lasten oikeudet lapsen oikeuksien sopimuksessa. Teoksessa Ihmisoikeuksien käsikirja.

Lapsen oikeudet Suomessa, Mannerheimin Lastensuojeluliitto

Lähteet ja lisätietoa

The Human Rights of Children. From Visions to Implementation by Antonella Invernizzi and Jane Williams

Hakalehto-Wainio, Suvianna (2014): Lasten oikeudet lapsen oikeuksien sopimuksessa. Teoksessa Ihmisoikeuksien käsikirja.

Hakalehto-Wainio, Suvianna (2013): Lapsen oikeudet ja lapsen etu lapsen oikeuksien sopimuksessa. Teoksessa Lapsioikeus murroksessa.

Hakalehto-Wainio, Suvianna (2012): Oppilaan oikeudet opetustoimessa.

Hakalehto-Wainio, Suvianna: LASTEN OIKEUDET LAPSEN OIKEUKSIEN SOPIMUKSESSA. Defensor Legis N:o 4/2011.

Lapsen oikeuksien sopimuksen käsikirja. UNICEF. Edita Prima Oy. Helsinki 2011.

Nieminen, Liisa (1990): Lasten perusoikeudet.

Lapsen oikeudet (toim. Honkanen, Jussi & Syrjälä, Jaana). Suomen YK-liiton julkaisusarja  nro 31, Helsinki 2000.

Laura Lundy, Ursula Kilkelly, Bronagh Byrne and Jason Kang: The UN Convention on the Rights of the Child: a study of legal implementation in 12 countries. UNICEF 2012. http://www.unicef.org.uk/Documents/Publications/UNICEFUK_2012CRCimplentationreport.pdf

Pajulammi, Henna (2014): Lapsi, oikeus ja osallisuus.

Johdatus lapsen oikeuksien sopimukseen 

Implementation Handbook for the Convention on the Rights of the Child (UNICEF)

Lapsen oikeuksien sopimuksen käsikirja (UNICEF)

Lapsen oikeudet – Pelastakaa Lapset ry

Lasten oikeudet – Mannerheimin Lastensuojeluliitto

Tunnetko, mitä ovat lasten ihmisoikeudet? Selkokielinen esite

Ajankohtaista, hyvää tutkimustietoa ja artikkeleita lapsen oikeuksiin liittyen löytyy julkaisusta ”The International Journal of Children’s Rights”

Lapsen oikeuksien sopimus lyhennettynä (UNICEF)

Michael Freeman (toim.) – The Future of Children’s Rights, 2014

Liisa Nieminen – Perus- ja ihmisoikeudet ja perhe, 2013

Helen Stalford – Children and the European Union. Rights, Welfare and Accountability, 2012

Antonella Invernizzi ja Jane Williams (toim.) – The Human Rights of Children. From Visions to Implementation, 2011

Jane Fortin – Children’s Rights and the Developing Law, 2009

Alen, A. & Vande Lanotte, J. & Verhellen, E. & Ang, F. & Brghmans, E. & Verheyde, M. (toim.) 2005: A Commentary on the United Nations Convention on the Rights of the child. Martinus Nijhoff Publishers.

Detrick, Sharon 1999: A Commentary on the United nations Convention on the Rights of the child. Kluwer Law International.

Grover, Sonja (2015): Children Defending their Human Rights Under the CRC Communications Procedure.

Lisää lapsen oikeuksien sopimukseen liittyvää kansallista ja kansainvälistä kirjallisuutta voi tiedustella Lastensuojelun Keskusliiton kirjastosta.