Juhlapuheissa lasten oikeusturvaa ja osallisuutta korostetaan, mutta suomalaisessa arjessa se ei näy, arvioi professori Suvianna Hakalehto.
Mitä oikeuksia lapsella on?
Harvalta tulee vastaus kuin apteekin hyllyltä, vaikka lapsen oikeuksien tunteminen olisi tärkeää kaikille lasten kanssa työskenteleville sekä joka ikiselle huoltajalle. Heidän kauttaan nämä oikeudet joko toteutuvat – tai sitten eivät.
Tiedon sekä koulutuksen puute huolettaa Itä-Suomen yliopiston lapsi- ja koulutusoikeuden professori Suvianna Hakalehtoa. Hän on alansa pioneeri Suomessa: ainoa lapsioikeuden professori koko maassa ja yksi harvoista, jotka ovat tutkineet lapsen oikeuksia muusta kuin perheoikeudellisesta näkökulmasta.
Hakalehdon joulukuussa ilmestynyt kirja Lapsioikeuden perusteet on alan ensimmäinen suomalainen akateeminen oppikirja.
Vaikka Suomi pitää itseään ihmisoikeusasioissa edistyksellisenä, lasten asema on yhä selvästi aikuisia heikompi. YK:n lapsen oikeuksien komitea on useasti huomauttanut Suomea puutteista oikeuksien toteutumisessa.
YK:n kansainvälisen lapsen oikeuksien yleissopimuksen Suomi ratifioi jo vuonna 1991 pian sen voimaantulon jälkeen.
– Silloin ajateltiin, että asiat ovat meillä kunnossa. Sitä pidettiin niin itsestään selvänä, ettei lapsen oikeuksien toteutumisesta edes tehty minkäänlaista selvitystä, Hakalehto valaisee.
Puutteita komitea on havainnut etenkin lasten osallisuudessa. Sekä lapsen oikeuksien sopimus että Suomen perustuslaki edellyttävät, että lasten on saatava ilmaista näkemyksensä kaikissa itseään koskevissa asioissa.
– Esimerkiksi kouluissa se koskee niin kurinpitorangaistusten kaltaisia yksityisiä asioita kuin vaikkapa loma-ajoista päättämistä. Käytännössä se kuitenkin toteutuu harvoin, eikä sitä myöskään valvota.
Myös kaikkein haavoittuvimmassa asemassa olevien erityisryhmien asemaa tulisi Suomessa YK:n komitean mukaan kehittää. Esimerkiksi vammaisten, lastensuojelulaitoksissa asuvien tai maahanmuuttajalasten oikeudet toteutuvat selvästi muita lapsia heikommin.
Toki Suomi pärjää lasten oikeuksien osalta kansainvälisesti hyvin ja kehitys on ollut myönteistä. Tärkeänä merkkipaaluna Hakalehto pitää esimerkiksi lapsiasiavaltuutetun viran perustamista vuonna 2005, mistä lähtien eduskunnan on ollut pakko kuunnella lasten oikeuksien puolestapuhujaa jokaisessa lapsia edes jollain tavalla sivuavassa lainsäädäntöhankkeessa.
– Mutta ei meitä pidäkään verrata tässä suhteessa kehitysmaihin vaan mieluummin esimerkiksi muihin Pohjoismaihin. Se, että kaikki lapset pääsevät kouluun tai terveydenhuoltoon, ei tarkoita, että kaikki olisi hyvin.
Opettajat kaipaavat koulutusta
Lasten oikeuksiin liittyvän tiedon puute on Suvianna Hakalehdon mielestä ongelma kaikilla koulutuksen tasoilla varhaiskasvatuksesta yliopistoon. Lapsen oikeuksista huolehtiminen on huoltajan velvollisuus, mutta harva edes tietää, mistä on kysymys.
– Kouluissa kyllä pitäisi järjestää ihmisoikeuskasvatusta, mutta se on vaikeaa, koska opettajatkaan eivät omassa koulutuksessaan opiskele näitä asioita, Suvianna Hakalehto harmittelee.
Perusasioiden hallinta olisi tärkeää jo opettajien omankin oikeusturvan kannalta.
Vaikka lapsioikeudesta järjestettäisiin opettajaopiskelijoille vain yksi pakollinen peruskurssi, he saisivat jo siitä perustaidot, jotka koulutyössä välittyisivät myös lapsille ja heidän vanhemmilleen.
– Se ei ole resurssi- vaan asennekysymys. Juhlapuheissa lasten oikeuksia kyllä pidetään tärkeinä, mutta käytännössä se ei näy.
Suomalaista kouluterveydenhuoltoa Hakalehto kiittelee lämpimästi. Perhe-elämän suoja on niin vahva, että kotona tapahtuvaa lapsen kaltoinkohtelua on usein vaikea havaita, mutta kattava oppilashuoltojärjestelmä auttaa tunnistamaan ongelmia ja puuttumaan niihin.
Kiihkeä ihmisoikeusaktivisti
Vaikka Suvianna Hakalehdolla on lasten oikeuksiin tutkijan ja asiantuntijan asenne, hänen puheestaan vaistoaa kiihkeyden, jolla hän suhtautuu niiden puolustamiseen.
– Jos tutkii ihmisoikeuksia, ei koskaan voi olla täysin neutraali. Kaikki lapsen oikeuksien tutkijat ovat varmaan jonkin tason ihmisoikeusaktivisteja, Hakalehto myöntää.
Muusta aktivismista tutkimuksen kuitenkin erottaa hänen mukaansa se, että epäkohtia nimenomaan tutkitaan ja mietitään, miten niihin on mahdollista puuttua. Tutkija ei voi ehdottaa ratkaisuja, jotka ovat irrallaan tästä maailmasta.
– Ihmisten pahuutta ei voi poistaa juridiikalla. Mikään laki ei voi taata, ettei lapsia hakata, kiusata tai muuten kohdella huonosti.
Keinojen rajallisuuden tiedostaminen voi saada tutkijan jopa kyynistymään. Siksi myös myönteiseen kehitykseen on osattava kiinnittää huomiota.
Miksi aikuisuutta aikaistetaan?
Suvianna Hakalehto on itse syntynyt historiantutkijan ja kuvaamataidonopettajan lapseksi keskustelevaan ja lasta kunnioittavaan perheeseen. Samassa hengessä hän on pyrkinyt kasvattamaan omatkin lapsensa, vaikka arveleekin pilke silmäkulmassa, että lapsiparkojen oikeuksia on varmaan poljettu raa’asti äidin keskittyessä tutkimustyöhönsä. Väitöskirja valmistui lasten ollessa alakouluikäisiä.
– Nyt nuorempikin jo huomauttelee, että puolen vuoden päästä lapsen oikeudet eivät enää koske häntä, Hakalehto hymähtää.
Mutta professori ei ole lainkaan vakuuttunut, ettei 18-vuotias olisi enää lapsi. Aikuisuutta pyritään ahkerasti aikaistamaan esimerkiksi ajokortti- ja äänioikeusikärajoja madaltamalla, mutta Hakalehto muistuttaa kehityspsykologisista tutkimuksista, joiden mukaan parikymppisen aivot eivät vielä ole joka suhteessa kehittyneet aikuisen tasolle.
– Ehkä lapsen oikeuksien sopimusta voitaisiin soveltaa nuoriin aikuisiin vielä muutama vuosi täysi-ikäistymisen jälkeenkin. Ei aikuiseksi tarvitse olla niin kiire.