”Nyt on Lapsen oikeuksien viikko”, sanoin. ”Jee, me saadaan päättää kaikesta”, lapseni tokaisi puoliksi itselleen, puoliksi minulle. Huomasin kuitenkin äänessä naurun sekaista epävarmuutta, joten jatkoin: ”Olisiko hyvä jos äidit ja isät eivät päättäisi mistään?” ”No ei!”, hän vastasi viipymättä.

Harva 12-17-vuotias nuori on vielä itsenäinen, eikä heidän tarvitsekaan olla. Harva nuorista haluaa kantaa päävastuuta esimerkiksi lääkärissäkäynneistään, lääkkeistään, tai pohtia leikkauksen tai fysioterapian tarvetta, ilman omia vanhempiaan. On ymmärrettävää, jos kaikki nuoret eivät halua vanhempiensa kuulevan esimerkiksi aloitetusta ehkäisystä tai muista nuoren itsemääräämisoikeuteen liittyvistä asioista. Tietoturva on toki otettava huomioon, mutta millä ehdoilla ja missäkin tilanteessa?

Jos normitilanteessa vanhemmilta evätään pääsy alaikäistä lastaan koskeviin olennaisiin terveystietoihin tai tehdään ajanvaraus terveyskeskukseen hankalaksi, on yhteiskunnassa jotain pielessä.

Mediassa liikkuu karuja tositarinoita, joissa vanhempien keinot edistää lapsensa terveysasioita ovat kohdanneet lähes absurdeja vaikeuksia. Nauru on kuitenkin kaukana, kun akuutti tilanne on päällä ja ajanvaraus lääkärille olisi tehtävä.

Suomessa ei lainsäädännössä linjata tällä hetkellä suoraan terveydenhuollossa sovellettavia ikärajoja

Meidänkin perheessämme on muutamia kertoja vuosien varrella törmätty lähes tragikoomisiin tilanteisiin teini-ikäisten lasten terveydenhuollon ajanvarauksissa. Onneksi tilanteita on ollut suhteellisen harvoin, mutta jokainen kerta on ollut liikaa. Puolesta-asioimislomakkeelle on varmasti perusteensa, mutta se, että äidit ja isät joutuvat täyttämään niitä juuri toiselle kymmenelle siirtyneiden nuortensa kanssa, menee yli järkevyyden rajan. Nuoret itsekin ovat olleet näissä kohdin hämmentyneitä.

Suomessa ei lainsäädännössä linjata tällä hetkellä suoraan terveydenhuollossa sovellettavia ikärajoja ─ varsinkaan niin että ikäraja olisi perustellusti 10 tai 12 vuotta. Silti tällaisia rajoituksia on tehty monissa tietojärjestelmissä, käytännössä lainsäädännön vastaisesti. Kenen vastuulla Suomessa siis on, jos lapsi tai nuori ei käy ajoissa lääkärillä tai hanki lääkereseptin uusintaa?

Lapsen oikeutta olla vanhempien hoidettavana korostetaan Lapsen oikeuksien sopimuksessa, erityisesti artikloissa 7 ja 18: ”Vanhemmilla tai tapauksesta riippuen laillisilla huoltajilla ja holhoojilla on ensisijainen vastuu lapsen kasvatuksesta ja kehityksestä. Lapsen edun on määrättävä heidän toimintansa. — Tässä yleissopimuksessa tunnustettujen oikeuksien takaamiseksi ja edistämiseksi sopimusvaltiot antavat vanhemmille ja muille laillisille huoltajille asianmukaista apua heidän hoitaessaan lastenkasvatustehtäväänsä” (artiklasta 18). Pääsääntöisesti vanhempien vastuulla on siis huolehtia alaikäisen lapsensa hoidosta ja terveydestä, samoin kuin monista muista alaikäistä koskevista asioista.

Samaan suuntaan ohjaa myös lapsen huoltoa koskeva laki, jonka mukaan ”Huoltaja edustaa lasta tämän henkilöä koskevissa asioissa, jollei laissa ole toisin säädetty.” Myös Suomen perustuslaissa todetaan, että julkisen vallan on tuettava perheen ja muiden lapsen huolenpidosta vastaavien mahdollisuuksia turvata lapsen hyvinvointi ja yksilöllinen kasvu.

Tietokantojen ja potilasjärjestelmien olisi kaikin tavoin tuettava, ei estettävä, näiden tavoitteiden toteutumista. Esimerkiksi laissa potilaan asemasta ja oikeuksista ei mitään ikärajoja löydy (7 §). Päin vastoin tietojärjestelmän kiinteän ikärajan käyttäminen alaikäisten kohdalla on potilaslain perusteella hyvin ongelmallista.

Myös lapsen oikeuksien komitea on suhtautunut kategorisiin ikärajoihin kriittisesti. Toimiiko siis Suomi paitsi monien lakien, myös kansainvälisten sopimusten ja suositusten vastaisesti? Meillä on selkeästi käsillä erikoinen valuvika ihmisten luomissa tietojärjestelmissä.

Lapsen oikeuksien sopimuksen artiklassa 24 todetaan, että sopimusvaltiot pyrkivät tämän oikeuden täysimääräiseen toteuttamiseen ja ryhtyvät asianmukaisiin toimiin — varmistaakseen, että kaikki lapset saavat välttämättömän lääkärin- ja terveydenhoidon. Lasta on kuultava hänen ikänsä ja kehitystasonsa mukaisesti, ja hänelle on annettava mahdollisuus tulla kuulluksi häntä koskevissa oikeudellisissa ja hallinnollisissa toimissa (artikla 12). Tätä ei kuitenkaan ole tarkoitus tulkita niin, että vastuu siirrettäisiin lapselle itselleen.

Niin arkijärjen kuin lakien ja kansainvälisten sopimusten mukaisesti, lapsen tai nuoren vanhempi pääsääntöisesti vastaa alaikäisen ajanvaruksista lääkäriin. Vanhempi vastaa nuoren hammaslääkärikäynneistä, ja vanhempi huolehtii, että nuori saa tarvittavat lääkkeensä.

Kuntien ja valtion yhtenä perustehtävänä potilas- ja tietojärjestelmineen on taata luotettava perusrakenne, johon jokainen vanhempi voi turvata niin normi- kuin poikkeustilanteissa. Monissa tilanteissa on tietysti käytettävä myös tapauskohtaista harkintaa, ja arviointiin esimerkiksi nuorta koskevien potilastietojen luovuttamisesta vanhemmille osallistuu hoitava lääkäri tai muu terveydenhuollon ammattihenkilö. Perustelluista syistä edes alle 10-vuotiaan lapsen kohdalla vanhemmille ei välttämättä luovuteta kaikkia lasta koskevia tietoja.

Mitä ei erikseen ole kielletty, pitäisi lapsen ja nuoren hoivan kohdalla olla vanhemmille sallittua

Nyt tilanne on monesti juuri toisin päin. Onko Suomi ottanut lapsen oikeuksia polkevan teknokraattisen linjan, jolla heikennetään lasten oikeutta olla aikuisten turvaverkossa ja heidän hoidettavinaan?

Myös oikeuskansleri ja eduskunnan apulaisoikeusasiamies ovat ottaneet kantaa tähän. 2020 loppuun mennessä ikärajaa 10 vuodesta ollaan nostamassa 12 vuoteen. Suunta on oikea, mutta silti vielä aivan riittämätön.

Ajatellaanko Suomessa tosissaan, että 12 vuotta täyttänyt alkaa huolehtia omista lääkärissäkäynneistään? Kuinka monessa perheessä edes 15-17-vuotias nuori haluaa kantaa päävastuun ajanvarauksista, lääkereseptien uusimisesta tai leikkaustarpeen arvioinnista ilman vanhempaansa? Käsi pystyyn. Pelisääntöjä on viime vuosina kehitetty seurauksia ajattelematta, liian kiireessä, ja tietojärjestelmien ehdoin. Miksi haluamme ohjata nuoria kantamaan vastuuta asioista, jotka saattavat olla monille aikuisillekin hankalia?

Pahimmillaan Suomessa vanhempi ei jatkossakaan pääse ilman puolesta-asioimislupaa tekemään 12-17-vuotiaalle varausta terveyskeskukseen tai selvittämään mitä lääkkeitä tälle on määrätty. Entä jos lapselle tai nuorelle on juuri puhkeamassa vaikea sairaus? Entä jos hänellä on jo todettu astma, reuma tai muu pitkäaikaissairaus, johon hän tarvitsee säännöllistä lääkitystä, laboratoriotutkimuksia tai fysioterapiaa?

Tiedustelin omalta teini-ikäiseltäni, missä vaiheessa hän haluaisi itse ruveta huolehtimaan ajanvarauksistaan terveyskeskukseen ja hammaslääkäriin. Hän sanoi: ”Siinä vaiheessa, kun muutan pois kotoa.” Näin tapahtuikin juuri tänä syksynä esikoisen kohdalla. Hänen terveytensä on nyt pitkälti hänen omalla vastuullaan, mutta hän muuttikin juuri omaan katon alle.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.